Kärsin aikoinaan pahasta alaselkävaivasta, jonka vuoksi jouduin tilanteeseen, jossa tavallaan opettelin liikkumaan uudelleen. Pahimpana aikana kuvailin kipua lääkärille siten, että tunsin olevani oman kroppani vanki. Ikää oli vähän yli 30 vuotta ja tunsin olevani paljon huonommassa kunnossa kuin monet puolta vanhemmat, elämää jo nähneet ja kokeneet henkilöt.
Sittemmin jouduin tapaturman vuoksi tilanteeseen, jossa aloitin taas liikkumisen opettelun uudelleen. Pikkuhiljaa, vähitellen kuntoutin itseäni. En olisi onnistunut, jos minulla ei olisi ollut koiraa. Kyseessä oli oma Ruska-beaglemme, jonka olin onneksi kouluttanut siihen malliin, että meillä oli hyvä keskinäinen ymmärrys.
Joka päivä alusta asti Ruska vei minut lenkille. Alussa se käveli todella nätisti ja todella hitaasti ikään kuin se olisi tiennyt, että nyt ei kiirehditä. Varmasti se tiesikin. Tästä tuli jokapäiväinen rutiinimme. Matkat pidentyivät pikkuhiljaa, samoin vauhti nopeutui. Oli keli mikä tahansa, me lähdimme. Vaikka oli pakkasta, vaikka tuiskutti, vaikka oli myöhä, periksi ei annettu. Minulla ei ollut keinoa vedota mihinkään tekosyyhyn, ja juuri nyt olen siitä iloisempi kuin koskaan. Miten helppoa olisikaan ollut jäädä sohvan pohjalle katsomaan televisiota ja voivottelemaan. Ruska ei antanut vaihtoehtoa.
Koko prosessi vei aikaa useamman kuukauden, enkä usko, että olisin jaksanut tsempata niin paljon, jos olisin ollut yksin. Siinä tilanteessa Ruska osoitti olevansa paras kaverini ja eräänlainen valmentaja, joka oikeasti pitää huolta, joka todella välittää.
Ruska käy kuin kello. Se tulee minua vastaan tullessani töistä ruokatunnille näyttäen vähän Dumbolta: sen korvat nousevat pään sivuille ja koira ”pyklittää” vartaloaan samalla minua tervehtien. Kello 15.30 tai vähän sen jälkeen se asettuu muiden perheenjäsenteni todistamana sohvan selkänojalle katsomaan pihalle, ja se odottaa siinä niin kauan, että tulen töistä kotiin klo 16 jälkeen.
Ruska antaa minun levätä noin tunnin verran ja sitten lähdetään ulos. Lenkin jälkeen jumpataan vielä muutaman kerran viikossa, ja Ruska tulee vierelleni vahtimaan. Parhaimmillaan se tuli sohvan vierelle laukkuani kaulansa ympärillä kantaen, ja alkoi tapittamaan minua tummilla silmillään. Kun mietin, miksi se kuljettaa laukkua mukanaan, tajusin, että siellähän on lenkkihousuni. Ruska on niin ehdollistunut käyttämiini housuihin, etten voi käyttää kyseisiä housuja missään muualla kuin sen kanssa lenkkeillessä.
Ruskan käyttäytyminen on tuonut mieleeni uuden ajatuksen. Ehkä voisin kasvattaa jonakin päivänä avustajakoiran henkilölle, joka sellaista todella tarvitsee. Ja tarvitsijoita on. Avustajakoira toisi niin paljon sisältöä vaikkapa henkilölle, joka tarvitsisi fyysisten kipujen tai erinäisten vammojen vuoksi niin fyysistä kuin henkistäkin tukea. Tämä ei myöskään sulje pois sitä ajatusta, että beagle on metsästyskoira. Eihän meilläkään Ruskan perimmäinen vietti mihinkään kadonnut. Se pääsi metsälle niin kuin ennenkin ja osallistui myös piirinmestaruuskokeeseen.
Kuten olen jo aiemmin todennut, en ole virallinen koirankouluttaja, mutta ainakin pystyisin tekemään parhaani tällaisen ”epävirallisen avustajakoiran” kouluttamisessa. Siinä, että se pääsisi hyvään alkuun omistajansa kanssa. Tarpeita on myös monenlaisia, joten koiraa voisi kouluttaa vähän sen mukaan, mitä siltä odotetaan, mitä sen tulisi omistajansa kanssa tehdä.
Annan idean muhia päässäni. Omasta kokemuksesta voin kuitenkin kertoa, että beaglesta todellakin on moneksi.