Ennen kuin alan kirjoittaa yhtään mitään, minun on sanottava, että en ole koirankouluttaja. En myöskään koe olevani yhtään parempi koiran kouluttamisessa kuin kukaan muukaan, en todellakaan.
Olen kuitenkin törmännyt ihmisiin, jotka ovat halunneet kuulla minulta muutamia vinkkejä tai kuulla kokemuksiani - ehkä välttääkseen niitä virheitä, joita olen itse tehnyt. Autan toki mielelläni, jos suinkin pystyn. Korostan vielä, että kaikki mitä kirjoitan, pohjautuvat omiin kokemuksiimme beagleista. Nämä ovat vain omia mielipiteitämme, ja näistä asioista saa hyvinkin olla eri mieltä.
Olen aiemmin kirjoittanut, että olen reppumiehen tytär. Ollessani nuori meillä ei harrastettu näyttelyitä, enkä ollut niistä oikeastaan kiinnostunutkaan. Ensimmäiset kosketukseni näyttelyihin sain, kun lähdin Kajaanin tamminäyttelyyn katsomaan beaglekehää ennen ensimmäisen oman beaglen ostamista. Halusin nähdä, millaisia beagleja kehässä näkyy. Ihan mielenkiinnosta. Pysyin kuitenkin taustalla, hiljaa itsekseni. Ja ihastelin.
Beaglen saatuani minulle oli selvää, että haluan käydä näyttelyissä.
Oli talvi ja harjoittelin puolivuotiaan pennun kanssa ulkona. Yksin. Eihän täällä Puolangalla silloin mitään näyttelyharjoituksia ollut. Lähin olisi ollut ehkä 60 km päässä, mutta työajan takia oli mahdotonta lähteä ajamaan viikolla. Laitoin siis nameja taskuun ja lähdin ensin kotipihalle, lumen keskelle, ja juoksimme rinkiä.
Ensimmäinen näyttely sujui hyvin. Kävimme Kajaanin KV-näyttelyssä ja koira oli rop-pentu. Olin ylpeä siitä, miten hienosti koira esiintyi. Toinen näyttelykäynti meillä oli keväällä. Se reissu oli jotain ihan uskomatonta. Koirani hyppi ja pomppi kehässä, enkä saanut sitä asettumaan millään. Tuomari näki, että olimme untuvikkoja, ja hän oli meille todella ystävällinen. Ennen kuin poistuimme kehästä, hän sanoi minulle, että hyvä tästä tulee. Se helpotti.
Kiertelimme näyttelyissä, harjoittelimme. Edelleen yksin. Opetin koiraa seisomaan pöydällä. Opetin sille sanoja, jotka koin tärkeiksi kehässä. Koira oppi ja sitä kiinnosti. Emme saaneet kuitenkaan erikoisia arvosteluja. Enimmäkseen ”erittäin hyvää” lähinnä koiran keskenkasvuisuuden vuoksi. Se ei ollut mitenkään kaunotar nuorena, ei. Ehkä ihastuinkin siihen juuri siksi heti ensinäkemältä.
Yhdessä näyttelyssä meille tuli kuraa niskaan ihan roppakaupalla. Kyseessä oli siihen mennessä paras esiintymisemme, mutta tuomarin mielestä kaikki oli pielessä. En muista, että hän olisi löytänyt mitään hyvää sanottavaa.
Sen reissun jälkeen istuin vierekkäin koiran kanssa sen häkissä, puisella nurkassa sijaitsevalla lavalla. Istuimme hiljaa ja katsoimme eteemme. Tuona hetkenä ymmärsimme toisiamme. Koira katsoi minua, antoi tassunsa syliini ja tapitti minuun suurilla syvänruskeilla silmillään. Silitin sen turkkia ja vain olimme. Kaksi epäonnistunutta yksilöä. Sillä hetkellä päätin, että perhana, mehän emme anna periksi. Potkikoon vaikka koko maailma vastaan, mutta me emme luovuta.
Pohjimimltani ajattelin, että vika onkin minussa. Että en vain osaa. Olen huono esittäjä. Otin yhteyttä erittäin kokeneeseen ja pärjänneeseen nuoreen handleriin, ja sovimme, että hän esittää koirani näyttelyssä. Näyttelypäivä koitti. Kehävuoro tuli. Ja mitä tekeekään koirani? Ei ala millekään handlerin kanssa. Onneksi hän oli kokenut ja esitti koko ajan minua katseellaan etsineen koirani ”väärinpäin”. Koira olisi pystynyt paljon parempaan. Tuona hetkenä tein päätöksen, että tuli mitä tuli, niin jatkossa esitän koirani itse. Välillemme oli syntynyt side, jota en ollut aiemmin huomannut.
Tuo onkin asia, mitä olen sanonut kasvattieni omistajille. Jos suinkin mahdollista, esitä näyttelyissä koirasi itse. On hyviä handlereita, mutta koirallesi on vain yksi sinä. Luotan vahvasti siihen, että harjoittelun myötä koira esiintyy parhaiten sen oman ihmisensä kanssa. On hienoa, että koira pystyy esiintymään myös muiden kanssa - joskus näitä tilanteita tulee pakostakin, olen itsekin esittänyt toisten koiria.
Luota itseesi.
Sain parhaan ohjeeni myöhemmin vanhalta kaveriltani, joka oli kerran katsomassa treenaustani. Hän sanoi, että palkitse koiraa kiitoksella, älä namilla. Se oli hänen mielestään olennaista juuri tämän koiran kohdalla, ja kyllä, hän oli oikeassa. Aloitimme harjoittelun tavallaan alusta, uudella tavalla.
Koirasta tuli lopulta Pohjoismaiden muotovalio. Suomen, Ruotsin ja Norjan muotovalio. Siitä samasta, josta ei löydetty yhdessä näyttelyssä mitään hyvää.
Tiedän, että kaikki koirat eivät ole samanlaisia. Kaikki eivät pärjää, vaikka esiintyisivät miten hyvin tahansa. Itselleni näyttelyiden paras anti ei ole ollut titteleiden saaminen vaan se, että meillä on kehässä mukavaa, ja että olen saanut tutustua kehän laidalla saman rodun harrastajiin. Olen saanut elämääni huikeita ihmisiä, ja olen kiitollinen jokaisesta heistä.
Jos koira ei pärjää, en missään nimessä suutu sille enkä kohtele koiraa töykeästi. Kiitän sitä kehän jälkeen joka kerta. Rapsutan ja olen sille edelleen se ihminen, johon se luottaa eniten tässä maailmassa.
