Isäni tutustutti minut beaglein maailmaan 1980-luvulla, jolloin en ollut vielä kovin vanha. Katsoin sivusta, kuinka hän koulutti koiria ja miten hän niitä kohteli. Näin, miten Tessu-beagle oppi haukkumaan vasta kolmevuotiaana, ja näin, millaisen metsästysinnon se omasi jo sitä ennen. Äänen puuttumisesta huolimatta isä ei luovuttanut, vaan käytti koiraansa uskollisesti metsässä.
Tuohon aikaan ei ollut vielä tutkia - ei ainakaan meillä. Joskus kävi niinkin, että isä ei saanut koiraa kiinni metsästä pimeän tultua. Tällöin hän tuli kotiin ja jätti häkin oven auki. Aamulla Tessu oli tyytyväisenä häkissä nukkumassa.
Joskus vanhempana ihmettelin, miksi isä ei koskaan käyttänyt koiriaan näyttelyissä tai ajokokeissa. Uskoisin, että Tessu olisi voinut pärjätä ajokokeissa ja Ressu näyttelyissä - vaikka ei sekään huono metsästyskoira ollut, se vain omasi paremman ulkomuodon. Mutta ei. Isäni oli reppumies. Onnellinen beagleihminen, jolle suurin kiitos oli se, kun hän kuuli ystävänsä ampuneen elämänsä ensimmäisen jäniksen beaglellemme, ja se, kun koira tuli turvallisesti kotiin metsästyspäivän päätteeksi.
Itse päädyin alunperin näyttelykehään käytyäni ensin ihailemassa erilaisia beagleja kehän reunalta. Olen saanut matkan varrelta paljon ystäviä, joiden kanssa soitellaan enemmän tai vähemmän, ja joiden kanssa nähdään muuten vain. Sama koskee ajokokeita.
Olen kokenut myös näyttelyiden ja ajokokeiden nurjan puolen. Olen kokenut sen, miltä tuntuu, kun joku toivoo oman koiran epäonnistumista ja olen nähnyt sen, miten joitakin koiria kohdellaan, jos ne eivät pärjääkään kehässä. Olen kokenut oikeastaan aika paljonkin asioita, joita ei viitsi eikä halua sen kummemmin ruotia. Positiiviset asiat voittavat ne kaikki mennen tullen, eikä negatiivinen käyttäytyminen saa elämästäni oikeastaan minkäänlaista sijaa. Se ei ole sen arvoista.
Vielä tänäkin päivänä isä kutsuu kaikkia hänelle läheisiä beagleja Tessuksi; olihan kyseessä kenties hänen elämänsä koira. Kun sanon Ruskalle, että lähdetään katsomaan ukkia, niin koira on saman tien häntä heiluen ovella, valmiina lähtöön. Perillä koira pääsee makaamaan ukin viereen sohvalle, ja välillä he käyvät yhtä matkaa keittiössä katsomassa, löytyykö jääkaapista mitään hyvää. Katsoessani isää koirien kanssa muistan aina, mistä tässä harrastuksessa on loppujen lopuksi kysymys. Kyse ei ole titteleiden keräämisestä vaan ystävyydestä. Ystävyydestä haluan myös itse pitää kiinni - olipa sitten kyse koirasta tai ihmisestä.
